Aidasta, ei aidanseipäästä

Muistan tyytyväisenä hämmästelleeni SYL:n liittokokouksessa 2007, kuinka useissa puheenvuoroissa arvosteltiin ylioppilasliikettä jähmettymisestä kaikkea vastustavaksi ei-liikkeeksi. Oli tuntu, että opiskelijat todella halusivat olla mukana kehittämässä jotain uutta, eivätkä pelkästään puolustamassa vainoharhaisesti vanhoja konsepteja. Ilokseni voin nyt huomata, että tuosta liittarista on oppi todellakin mennyt perille.

Suomalainen ylioppilasliike osoitti nimittäin olevansa jälleen yhteiskuntamme dynaamisin ja muutoshaluisin yhteiskunnallinen voima vaatiessaan parin tuhannen mielenosoittajan marssilla rohkeasti ”kyllä maksuttomalle koulutukselle”. Siinä missä aiemmin olisi negatiivisesti vastustettu maksullisuutta, oli tällä kertaa todellakin käytetty niitä molempia aivopuoliskoja.

Koko kampanjahan sai alkunsa hallituksen ohjelmassaan sopimasta kokeilusta, jolla korkeakouluille annettiin mahdollisuus periä lukukausimaksuja EU/ETA-alueen ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta. Tuon linjauksen jälkeen ovat opiskelija-aktiivit pomppineet kuin cityjänikset joka kerta kun joku sanoo sanan maksullinen. Seuraavassa hallitusohjelmassa kun on kuulemma väistämättä mukana lukukausimaksut myös suomalaisopiskelijoille. Opiskelijaliikkeen dynaamisuutta ja innovaatiokykyä osoittaa sekin, että tällaista väitetään silmät kirkkaina siitä huolimatta, että yksikään puolue ei ole lukukausimaksuja ilmoittanut ajavansa.

No, pitäähän sen opiskelijajärjestön jostakin oikeutuksensa ammentaa. Kun ei sitä tule ainakaan opiskelijoiden todellisiin ongelmiin puuttumisesta. Opintotukiministeri Stefan Wallin pyysi viime vuonna opiskelijajärjestöiltä ehdotusta uudeksi opintotukimalliksi. Muutoshaluinen yo-liike toimitti vastauksena tukun tasokorotusvaatimuksia, mutta ei minkäänlaista reformiehdotusta. Olivat varmaan täysin työllistettyjä tuon eilisen mielenosoituksen kanssa jo silloin.

Vaan väistämättä käy kyllä sääliksi köyhiä opiskelijaparkoja, jotka joutuvat tulemaan pääkaupunkiin asti vastustamaan ilkeiden poliitikkojen pyrkimyksiä kaapata heidän vähäisetkin säästönsä. Onneksi ylioppilaskunnat olivat kuitanneet ison osan bussikuljetuksista aiheutuneista kustannuksista. Se vaan johtaa puolestaan ylioppilaskuntien kassavajeeseen. Bussit eivät ole halpoja, johtoporsaiden saunakaljoista puhumattakaan.

Mutta ei hätää – voidaanhan aina korottaa ylioppilaskuntien jäsenmaksuja! Kaikkien yliopisto-opiskelijoiden kun on pakko kuulua oman oppilaitoksensa ylioppilaskuntaan ja jos ei joka syksy jäsenmaksu viuhahda valon nopeudella ylioppilaskunnan tilille, on aivan turha mennä luennoillekaan. Opintopisteitä kun ei tuolloin pysty suorittamaan ollenkaan.

Eläköön maksuton koulutus!

T. Juha

P.S.  Eilinen mielenosoitus oli uljasta jatkoa SYL:n viime vuoden suurimmalle urotyölle, jolloin he melkein harkitsivat oman hallituksensa kaatamista kesken vuoden. Nyt on kuulemma mielenosoituskonseptista innostuttu kuitenkin niin paljon, että ensivuodeksi suunnitellaan jo uskaliaasti yleistä äänioikeutta puolustavaa mielenosoitusta.

Lauantaina sää suosi Toholammin Toukomarkkinoilla vierailleita ihmisiä. Liekö ollut auringon ansiota sekin, että aika moni malttoi kojujen kiertämisen ohella pysähtyä keskustelemaan politiikastakin. Ja kevätkiireistä huolimatta oli joukossa maanviljelijöitäkin, joiden kanssa käytiin läpi EU:n maataloustukijärjestelmän kiemuroita.

Mikään muu ammatti ei maan päällä ole niin tiukasti säännelty kuin maanviljelijän työ. Samoja peltoja mittaillaan vuosi vuoden jälkeen ikään kuin peläten, että ne kasvavat ja kutistuvat lihavien ja laihojen vuosien mukana. Kevättöiden jo puskiessa päälle pitää täyttää jos jonkinlaista kaavaketta, vaikka silloin juuri pitäisi olla peltotöissä.

Samaan aikaan kuluttajat vaativat puhdasta ja turvallista ruokaa, mutta useat jaksavat valittaa sitäkin, että se on liian kallista. Ja samaan on sortunut moni poliitikkokin. Olen itse törmännyt vaalipaneeleissa Kokoomuksen, SDP:n ja Vihreiden eurovaaliehdokkaisiin, jotka vaativat maataloustukien pienentämistä. Ja totesipa Timo Soinikin Helsingin Sanomien (HS 4.5.) haastattelussa, että ”yli 40 prosenttia EU:n taloudesta menee vanhanaikaisen maatalouden tukemiseen, kun sen pitäisi mennä innovaatioihin.” Nämä timosoinit tuntuvat kuvittelevan, että se ruisleipä pyörii itse sinne kaupan hyllylle. Tai että jos ihmisiä ei olisi, niin lehmät itse valuttaisivat maidon purkkeihin.

Kuitenkin niin kauan, kun vaaditaan puhtaita ja turvallisia elintarvikkeita, tarvitaan myös maataloustukia. Muussa tapauksessa hinnat nousisivat ja elintarviketuotanto keskittyisi entistä suurempiin yksiköihin. Ja niissä laadunvalvonnasta ja eläinten hyvinvoinnista huolehtiminen on aina vaikeampaa kuin pienillä tiloilla. On sekä ihmisten, eläinten, että ympäristön kannalta parasta, että ruokaa tuotetaan Suomessa ja kaikissa EU:n jäsenmaissa jatkossakin.

Eurovaaliehdokas Sari Essayah esitti lauantain lehdessä (KP 9.5.) olleessa haastattelussa niin keskenään ristiriitaisia mielipiteitä, että niitä on pakko kommentoida.

Ensinnäkin Essayah toteaa kristillisdemokraattien suhtautuvan kriittisesti unionin integraation syventämiseen, eli sen toimivallan ulottamiseen uusille alueille. Samassa haastattelussa hän kuitenkin haluaa saada EU:n päättämään myös sosiaalipolitiikkaan kuuluvista asioista, kuten terveyspalveluista ja perhepolitiikasta. Tämä logiikka on valitettavan yleinen eurovaaliehdokkaiden joukossa ja kulkee ilmeisesti sellaista rataa, että jos jokin politiikan alue on ehdokkaan mielestä erityisen tärkeä, on siitä päätettävä EU-tasolla.

Kuitenkin EU on olemassa vain ja ainoastaan sen takia, että sillä ratkotaan ongelmia, joihin kansallisvaltiot eivät nykymaailmassa enää kykene. Se, että lainsäädäntö on perustuu EU-direktiiviin ei vielä itsessään tee siitä erityisen onnistunutta vaan päätökset täytyy tulevaisuudessakin tehdä mahdollisimman lähellä kansalaisia. On hyvä, että EU:ssa päätetään vaikkapa unionin yhteisestä ympäristöstrategiasta, koska ilmastonmuutos on maailmanlaajuinen ongelma johon yksittäinen valtio ei omilla toimillaan vielä pysty juuri vaikuttamaan. Mutta esimerkiksi suomalaisen neuvolajärjestelmän pyörittäminen onnistuu aivan mainiosti suomalaisten omilla päätöksilläkin. Ei se saisi mitään lisähyötyä siitä, että Brysselissä päätettäisiin käyntikertojen lukumäärät tai äitiyspakkauksen sisältö.

Toinen Essayahin esittämä virheellinen arvio on, että Perussuomalaisten ja Kristillisdemokraattien vaaliliitto olisi ongelmaton siitä yksinkertaisesta syystä, että puolueilla on samoja arvoja. Kuitenkin kyseiset puolueet meppipaikan saadessaan menisivät istumaan eri poliittisiin ryhmiin Euroopan parlamentissa. Tämä tarkoittaa, että vaaliliittoa äänestävillä ei ole mitään takeita siitä, millä periaatteilla vaaliliitosta läpimennyt ehdokas päätöksiä tekee. Jos perussuomalaisten äänillä menee läpi kristillisten ehdokas, tarkoittaa se sitä että kyseinen ehdokas toimii Konservatiivien ryhmässä läheisessä yhteistyössä Kokoomuksen ehdokkaiden kanssa. Jos taas kristillisten äänet merkitsevät perussuomalaisen ehdokkaan läpimenoa, voi tuloksena hyvinkin olla kokonaan uusi, joskin kooltaan minimaalinen ryhmä Euroopan parlamenttiin. Mitä puolueita siihen kuuluisi, on tietenkin vielä epäselvää, mutta pyrkyä siihen varmasti olisi ainakin kaikista Euroopan maahanmuuttajavastaisista puolueista.

Kolmas haastattelussa esitetty ”väärä mielipide” on Turkin jäsenyysvalmistelujen vastustaminen vetoamalla mm. Turkin huonoon ihmisoikeustilanteeseen. Jäsenyysneuvottelujahan käydään juuri sen takia, että saataisiin aikaan tarvittavat muutokset ehdokasmaan lainsäädännössä ja poliittisessa kulttuurissa. Jos kaikki lait ja käytännöt jo täyttäisivät EU-kriteerit, ei valmistavia neuvottelujakaan tarvittaisi. Turkki on kieltämättä vielä kaukana EU:n jäsenyydestä, mutta on silti myönnettävä, että maassa on vuonna 2005 aloitettujen jäsenyysneuvottelujen jälkeen päästy suuresti eteenpäin esimerkiksi naisten oikeuksien ja sananvapauden saralla. Turkin jäsenyysvalmisteluja vastustettaessa onkin syytä muistaa, että ilman neuvotteluja näitä parannuksia ei välttämättä olisi saatu aikaiseksi. Pelkkä jäsenyyden mahdollisuus jo kannustaa muuttamaan epäkohtia. Jos Turkilta KD:n kannan mukaan suljettaisiin kokonaan mahdollisuus EU-jäsenyyteen, olisi vaara että myös maan demokratiakehitys ottaisi takapakkia.

Juha Iso-Aho
eurovaaliehdokas (kesk.)
Kokkola/Ullava

Kirjoitus on julkaistu Keskipohjanmaa-lehdessä 13.5.2009

Posti toi eilen vuosittaisen eläkeseurantalomakkeeni. Erinomainen palvelu, joka tälläkin kertaa antoi ajattelemisen aihetta. Vaikka tiedossa oleva eläkkeeni olikin tuplaantunut vuotta aiemmasta, ei 11 euron eläkkeen varaan kärsi vielä heittäytyä. Onpa hyvä että Suomessa on olemassa kansaneläke ja vuodesta 2011 lähtien myös takuueläke joka nostaa minimikansaneläkkeen reiluun 700 euroon kuukaudessa.

Mutta jäin miettimään, että miksei oma eläkkeeni ole tuon korkeampi. Kyse ei ole niinkään siitä että olisin ollut tekemättä mitään, vaan että olen tehnyt vääriä asioita. Pienipalkkaisena ja osa-aikaisena maatalouslomittajana ei hirveästi eläkettä kerää sen paremmin kuin kesäkeikoilla hotellin respassa ulkomailla. Opintotuella pystyy rahoittamaan opiskelunsa mutta vasta palkkatyö näkyy eläkkeessä. Myöskään kaksivuotinen ja kokopäiväinen luottamustoimi Keskustan Opiskelijaliitossa ei eläkettä kerryttänyt, koska siitä maksettiin palkkiota, eikä palkkaa.

Lopputulokseksi jäikin, että viime vuonna aloittamani eduskunta-avustajuus ja parin kuukauden pätkätyö Keskustan puoluetoimistolla nostivat eläkekertymääni sillä viidellä eurolla. Jos hiukan pystyn parantamaan eläkekertymäni tahtia, niin pääsen nykyisen vajaan 600 euron kansaneläkkeen tasolle noin sadassa vuodessa. Pitkä työura siis tiedossa, jota eivät mitkään superkertymät hirveästi helpota. Paljon puhutaan suurten ikäluokkien pienistä eläkkeistä, mutta pätkätyösukupolven vanhuudenturva ei näytä yhtään sen paremmalta.

Tähän asiaan ei vielä olla oikein herätty, sillä kuka nyt nuorena vielä eläkettään miettisi. Pätkätöitä tekevät ennen kaikkea korkeasti koulutetut 20-35-vuotiaat, jotka vielä uskovat pysyvänsä nuorina ja hyväkuntoisina ikuisesti. Tai ehkä siinä perheen, työn ja opiskelun yhteensovittamisen lomassa tällaista ei vain ehdi murehtimaan. On tarpeeksi hommaa selvitä ensi kuun palkkaan asti.

Asian ympäröimästä hiljaisuudesta huolimatta kyseessä on todellinen ongelma joka räjähtää ihmisten silmille muutamassa vuosikymmenessä. Nyt puhutaan siitä, kuinka vaikeaa on maksaa suurten ikäluokkien eläkkeitä kun väestö ikääntyy sillä vastoin yleistä uskomusta vain osa ihmisen eläkkeestä maksetaan hänen palkastaan pidätetyillä eläkemaksuista. Valtaosa siitä tulee työssäkäyvien palkastaan maksamista eläkevarannoista, siis seuraavilta sukupolvilta. Tämä järjestelmä toimii niin kauan kuin ikäluokat kasvavat jatkuvasti ja sitä kautta iso joukko ihmisiä kustantaa puuttuvan osan itseään vähäisemmälle määrälle eläkeläisiä.

Reilun vuosikymmenen kuluttua Suomessa on kuitenkin 400 000 eläkeläistä nykyistä enemmän ja 200 000 työikäistä vähemmän kuin nyt. Samalla yhä harvempi nuori tai nuorehko ihminen on pysyvässä työpaikassa, pätkäsopimukset ovat yhä yleisempiä. Kun pätkätöillä ei saada edes itselle kerrytettyä minimieläkettä, niin miten sellaisilla maksettaisiin vielä jatkuvasti kasvavan eläkeläisten ryhmän toimeentuloa?

Nykynuorisoa haukutaan usein valittajiksi ja pullamössösukupolveksi, mutta tulevaisuudessa he tulevat vähäisestä määrästään huolimatta maksamaan huomattavasti nykyistä suurempia valtion palveluiden kustannuksia kuin mihin suurten ikäluokkien edustajat ovat joutuneet. Heidän tehtävänään on paitsi elättää itsensä ja lapsensa, niin kustantaa lisäksi vielä vanhempiensakin eläkkeet.

Opetusministeri Henna Virkkunen ehdotti muutama viikko sitten, että kaikkien korkeakoulutusohjelmien tulisi sisältää pakollisena osana koulutusta kansainvälisyysosio. Vaikka opetusministerin huoli kansainvälisyyden lisäämiseksi on itsessään hyvä, oli hänen ratkaisunsa ongelmaan virheellinen kahdesta syystä.

Ensinnäkin opiskelijoita vaaditaan jo valmistumaan nopeasti, hankkimaan samalla työkokemusta, perustamaan opintojen ohella perheen ja nyt vielä siis hankkimaan kansainvälistä kokemustakin. Yhtälö ei vain toimi. Kaikkea voi saada yhtä aikaa, mutta tekemällä kaikki edellä mainitut vaihtoehdot opiskelijoille mahdollisiksi saisimme ihmiset tekemään itselleen sopivia ratkaisuja ja samalla valitsemaan yhden tai useamman noista vaihtoehdoista.

Toiseksi Virkkunen kiinnitti kannanotossaan huomiota ainoastaan korkeakoulutukseen. Kuitenkin juuri korkeakoulutuksen alalla on EU:ssa tehty eniten työtä kansainvälisyyden lisäämiseksi. Bolognan prosessi parantaa korkeakoulututkintojen vertailtavuutta, on Erasmus, ISEP ja Nordplus -vaihto-ohjelmaa sekä lisäksi kahdenvälisiä vaihtosopimuksia. Korkeakouluissa on myös kohtuullisen hyvät mahdollisuudet suorittaa kotimaassakin vieraskielisiä kursseja tai tutkintoja joskus jopa ulkomaalaisen opettajan johdolla.

Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt ammatillisen koulutuksen kansainvälistyminen. Vaikka amispuolelle onkin kehitetty omaa ohjelmaansa kansainvälisyyden lisäämiseksi, ovat tulokset kovin vaatimattomia. Ensinnäkin tietoa ammatilliseen koulutukseen liittyvistä kansainvälisistä opinnoista on suhteellisen vaikea löytää ja vaihtoon lähtevä ammattikoululainen onkin yhä harvinainen poikkeus opiskelijapiireissä. Myös ammatillisen koulutuksen tutkintojen vertailtavuutta on syytä parantaa jotta vaihtoon lähtevät opiskelijat saavat oppimansa lasketuksi osaksi myös varsinaisiin opintoihinsa.

Opetusministerin kannattaisi siis keskittää tarmonsa EU-maiden yhteistyön lisäämiseen ja opintojen vertailtavuuden parantamiseen. Kansainvälisyyttä kun saadaan parhaiten lisättyä juuri kansainvälisellä lähestymistavalla. Siinä puuhassa Suomen sisäiset velvoitteet eivät vielä kovin pitkälle kanna.

Timo Soini ilmoitti tänään lähtevänsä sittenkin ehdolle Euroopan parlamentin vaaleihin. Syytä aiemman päätöksen pyörtämiseen mies ei ilmoittanut, mutta sen sijaan hän kyllä ilmoitti pysyvänsä Perussuomalaisten puheenjohtajana ja asettuvansa ehdolle eduskuntavaaleissa 2011.

Soini on siis jo etukäteen ilmoittanut, että hän ei aio Brysselissä viihtyä puoltatoista vuotta pidempään. Minua jäi mietityttämään, että miten tämä eroaa tammikuun Soini-showsta, jolloin hän sanoi asettuvansa ehdolle, mutta ei ottaisi paikkaa vastaan? Käytännössä siis Soini aikoo nostaa MEPin palkkaa tuon 18 kk hoitaen samalla puoluejohtajan pestiä ja tietenkin johtaen eduskuntavaalikampanjaa vuosien 2010 ja 2011 vaihteessa.

Toisin sanoen Soini arvostelee Suomen harjoittamaa EU-politiikkaa ja haluaisi laittaa sen uusiksi. Hän ei kuitenkaan ole valmis tekemään sen puolesta töitä ja päinvastoin toimellaan mahdollisesti estää jonkun asiaan paneutuvan puoluetoverinsa pääsyn parlamenttiin. Miten tämä toiminta muka ajaa suomalaisten etuja?

Soini, tervetuloa kisaan, mutta jos johonkin ryhdyt, niin tee se kunnolla!

Helsingin Sanomien tuoreen uutisen mukaan Euroopan parlamentin suurimmat ryhmät, eli Euroopan kansanpuolue EPP/ED ja sosialidemokraatit eli PES ovat päättäneet muuttaa parlamentin sisäisiä sääntöjä estääkseen äärioikeistolaista Jean-Marie Le Pen’iä pääsemästä avaamaan uuden parlamentin ensimmäistä istuntoa ensi heinäkuussa. Nykyisten sääntöjen mukaan istunnon avaa parlamentin vanhin edustaja ja 81 vuotta täyttävä Le Pen täyttänee tämän ehdon seuraavien vaalien jälkeen.

Le Pen on aiheuttanut kiistaa Ranskassa ja Euroopan parlamentissa erityisesti toisen maailmansodan tulkinnallaan. Joskus hänen väitetään jopa kieltäneen holokaustin olemassa olo, mutta selvää lienee, että ainakin Le Pen selkeästi vähättelee natsien juutalaisiin kohdistuvia julmuuksia. Säästääkseen Euroopan parlamentin tilapäisen puheenjohtajan aiheuttamalta häpeältä ovat konservatiivit ja sosialidemokraatit nyt vihreiden tuella muuttamassa instituution sääntöjä.

Ei voi kuin ihmetellä ryhmien ajatuksenjuoksua. Le Pen voi olla vastenmielinen ihminen, mutta itse olen mieltänyt demokratian järjestelmäksi, jossa samat säännöt pätevät kaikille. Instituutioiden sääntöjä tulee muuttaa vasta vankan harkinnan ja todellisen tarpeen perusteella, ei yhden henkilön korottamiseksi tai pudottamiseksi. Jopa Vladimir Putin käsitti sen, kun kieltäytyi muuttamasta perustuslakia kolmannen presidenttikauden saamiseksi. Nyt kuitenkin Kokoomuksen, SDP:n ja Vihreiden europuolueet ovat toimimassa demokratian henkeä vastaan yhden miehen vuoksi.

Pitäisi ymmärtää, että tällainen panikointi vain kasvattaa Le Pen’in arvovaltaa, eikä suinkaan vähennä sitä. Täytyykin nostaa hattua Liberaalien puheenjohtaja Graham Watsonin kommentille: ”Ei ole mitään syytä kohdella Le Pen’iä eritavalla kuin muita, vaikka vihaisimmekin hänen politiikkaansa.”

Yksi suurista EU:n sisällä käytävistä väittelyistä liittyy Turkin mahdolliseen jäsenyyteen Euroopan unionissa. Voidaanko yli 70 miljoonan asukkaan muslimimaa ottaa jäseneksi unioniin, joka jo nykyäänkin kamppailee saadakseen päätöksentekonsa toimimaan muun muassa perussopimuksen uudistamisen yhteydessä?

Turkin jäsenyyden vastustajat perustavat kantojaan usein peloilla. Eivät ole aivan harvassa ne kerrat, kun kuulee toisteltavan että Turkki toisi Eurooppaan mukanaan huumeet ja siirtolaisvirrat sekä ottaisi koko unionissa käskyvallan ja imisi vielä kaikki EU:n maksamat maataloustuetkin.

Mielellään unohdetaan se tosiasia, että vuodesta 2005 alkaneiden neuvottelujen aikana Turkki on edistynyt huomattavasti lainsäädäntönsä uudistamisessa. Sananvapauden kunnioittamisessa on edetty, kurdien asemaa on parannettu ja pyrkimys oikeusvaltion toteutumiseen ja lainsäädännön länsimaistamiseen on olemassa.

Tämä ei tarkoita, etteikö suuria ongelmia olisi olemassa. Totta kai niitä on. Maassa tuntuu olevan poliittinen kriisi päällä joka vuosi ja esimerkiksi Turkin valtion halventaminen on rikoslain mukaan vieläkin rangaistavaa olkoonkin, että sanamuotoja on painostuksen alla lievennetty. Myöskään lainsäädännön kehittyminen ei siirry suoraan käytäntöön vaan toimintakulttuurin muuttuminen vie aikaa. Minä en uskokaan Turkin jäsenyyteen pikaisesti, mutta tästä huolimatta jäsenyysneuvottelujen jatkaminen on välttämätöntä.

Joka kerta kun EU on aloittanut jäsenyysneuvottelut liittymään halukkaan valtion kanssa, on jo pelkillä keskusteluilla ollut suuri merkitys maan sitomiseksi läheisemmin Euroopan unioniin. Ja joka kerta kun uusi jäsenmaa on unioniin hyväksytty, on se lisännyt kaikkien vaurautta ja turvallisuutta. Jos Turkin jäsenyysneuvottelut keskeytettäisiin, johtaisi se helposti koko uudistustyön keskeytymiseen maassa.

Turkissa on yli 70 miljoonaa asukasta ja se sijaitsee suurelta osin Aasian puolella. Nämä seikat johtavat siihen, että toteutuessaan Turkin jäsenyys olisi verrattavissa lähinnä EU:n itälaajentumiseen 2004. EU:n jäsenmaana Turkki lisäisi koko unionin vaikutusvaltaa mutta myös velvollisuuksia Lähi-idän alueella.

Kyse on pohjimmiltaan siis siitä, haluammeko katsoa uhkia vai mahdollisuuksia. Toisaalta, jos olisimme kokoajan päättäneet vain lannistua haasteiden edessä, olisi koko Eurooppa vieläkin henkisellä keskiajalla.

Eläkekiistassa saavutettiin eilen ratkaisu, jossa sekä hallitus että ay-liike sitoutuivat etsimään keinoja keskimääräisen eläkeiän nostamiseen kolmella vuodella vuoteen 2025 mennessä. Tehdyssä sopimuksessa mainitaan, että tavoitteen saavuttaminen edellyttää useita toisiaan tukevia toimia ja että erityistä huomiota kiinnitetään työhyvinvoinnin ja työssä jaksamisen edistämiseen.

Oli jo aikakin. Mutta väkisinkin mieleen herää kysymys, että mitäs se ammattiyhdistysliike sitten on tähän mennessä tehnyt? Mistä johtuu, että ay-liike, jolla paikallisosastoineen ja luottamusmiesjärjestelmineen on epäilemättä ylivoimaisesti parhaat verkostot tämän maan työpaikoille, ei ole aiemmin pystynyt näitä ongelmia setvimään?

Suomalaisessa työelämässä on monia suuria ongelmia, jotka tasaisin väliajoin nousevat keskusteluaiheiksi lehtienkin palstoille. Työuupumus, masennus, työn johdon ongelmat ja työpaikkakiusaaminen ovat surullisia esimerkkejä siitä, että vaikka ongelmat tiedostetaan, ei ay-liike ole kovin kiinnostunut niiden korjaamisesta. Vai miksi muuten nämä samat ongelmat ovat ja pysyvät vuodesta toiseen?

Miksi ay-liikettä kiinnostaa enemmän tapella kahden vuoden välein 30 sentin palkankorotuksista kuin parantaa jäsentensä työssä viihtymistä? Miksi tarvittiin hallituksen ukaasi eläkeiän korottamisesta ennen kuin ay-liike saatiin sitoutettua työelämän parantamiseen muutoinkin kuin työntekijöiden palkkoja nostamalla?

Ei sillä, etteikö palkkaus olisi tärkeä osa työelämää. Itse asiassa työssä viihtymättömyyden ongelma on läheistä sukua naisvaltaisten alojen alipalkkaukselle. Molemmissa on selkeästi nähtävissä se, että ay-liike ei edusta kaikkia palkansaajia. Ei edes kaikkia jäseniään. Ay-liikkeen suosikkilistan kärjessä ovat hyvin palkatut miesvaltaiset vientialat. Muut saavat joustaa, kunhan näiden alojen intresseistä ei tingitä.